Vuoden poliisista tuomituksi huumerikolliseksi
”On olemassa Jarin keisarikunta, ja siihen eivät muut pääse. Se on oma yksikkönsä, joka elää täysin omilla säännöillään. Siihen ei puututa. Se on valtio valtiossa.”
– nimetön lähde
”Vuoden poliisi” on vuodesta 1976 lähtien myönnetty kunniamaininta ansioituneelle poliisille, joka osoittaa esimerkillistä toimintatapaa. Vuonna 1987 tämän tittelin sai silloinen rikoskomisario, vienolla hymyllä varustettu ja nopeasti urallaan edennyt kolmekymppinen Jari Aarnio. Vuonna 1994 Aarniolle myönnettiin poliisin ansioristi, ja vuonna 1999 hänet nimitettiin Helsingin huumepoliisin johtoon.
Kesäkuussa 2019 Helsingin hovioikeus tuomitsi Aarnion kymmenen vuoden vankeuteen muun muassa useista törkeistä huumausainerikoksista ja törkeästä todistusaineiston vääristämisestä – rikoksista, jotka hakevat vertaistaan koko Suomen historiassa.
Poikkeuksellista häikäilemättömyyttä
Aarnio aloitti uransa Helsingin järjestyspoliisissa vuonna 1979, siirtyi parin vuoden kuluttua huumausainerikostutkintaan ja eteni nopeasti komisarioksi. Aarniosta tuli Helsingin poliisilaitoksen huumetoimiston perustajan komisario Torsti Koskisen luottomies ja myöhemmin tämän seuraaja.
Jo vuonna 2007 Aarnio tiimeineen joutui syyttäjän tutkinnan kohteeksi virka-aseman väärinkäytöstä. Lähes kaikki syytteet kuitenkin hylättiin, ja Aarnio selvisi puhtain paperein. Asian käsittely päättyi hovioikeudessa vuonna 2012. Vuonna 2013 Jari Aarnio pidätettiin epäiltynä muun muassa törkeästä virka-aseman väärinkäytöstä ja törkeästä lahjonnasta. Aarnion tutkinnassa keskeiseksi nousi kysymys siitä, kuinka hän oli rahoittanut kalliin omakotitaloprojektinsa. Vuonna 2014 Aarnion omakotitalon tontille kukkapenkin juurelle salaojaputken sisään kätketystä ämpäristä löytyi 64 800 euroa käteistä rahaa. Aarnion puolustus piti kätköä lavastuksena.
Kesäkuussa 2019 Helsingin hovioikeus tuomitsi Aarniolle kymmenen vuoden vankeustuomion kuten käräjäoikeuskin vuonna 2016. Hovioikeus katsoi Aarnion syyllistyneen viiteen törkeään huumerikokseen, törkeään todistusaineiston vääristelemiseen, oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamiseen ja lukuisiin virkarikoksiin. Hovioikeus totesi, että Aarnio on käyttänyt hyväksi korkeaa virkaansa huumerikosten tekemiseen ja niiden peittämiseen. Rikokset ovat olleet oikeuden mukaan erittäin vakavia ja vahingollisia. Ne ovat osoittaneet Aarniolta poikkeuksellista häikäilemättömyyttä, oikeus toteaa.
Aarnio kärsii nyt 13 vuoden ehdotonta vankeustuomiota. Hänet on aiemmin tuomittu kolmen vuoden vankeuteen niin sanotussa Trevoc-jutussa. Minna Passi ja Susanna Reinboth ovat kertoneet Aarnion uskomattomalta kuulostavan tarinan kokonaisuudessaan vuonna 2017 ilmestyneessä Keisari Aarnio -kirjassa, jonka lukemista lämpimästi suosittelen.
Aarnion taitavasti rakentama valtakunta palveli loppuun asti
Minna Passin ja Susanna Reinbothin mukaan on selvää, että Jari Aarnio ehti pelata kaksilla korteilla ainakin kymmenen vuotta ennen kiinnijäämistään. Tästä yhtenä todisteena on vuonna 2004 tehdyt autokaupat tamperelaisen poliisin kanssa, jolloin Aarnio maksoi auton käteissummalla, joka ylitti hänen vuosiansionsa. On hyvin todennäköistä, että nämä rahat olivat peräisin huumekaupasta.
Mutta miten on mahdollista, että erikoiskoulutuksen saaneet poliisit, joiden ydinosaamisaluetta on paljastava rikostutkinta ja huumerikostutkinta, eivät kymmeneen vuoteen havainneet tai ilmiantaneet esimiehensä huumebisneksiä? Passin ja Reinbothin mukaan poliisissa oli niin paljon tietoa Aarnion ja hänen ryhmänsä epämääräisistä toimintatavoista, että vihjeiden sivuuttaminen on vaatinut päättäväistä ja määrätietoista silmien sulkemista. Kuten kaikissa tämän kirjan tarinoissa, selitys hiljaisuuteen löytyy organisaatiokulttuurista:
”Koko yksikön toimintakulttuuri oli niin mätä, ettei kukaan uskaltanut puhua. Epäselvyyksistä kertominen olisi vaarantanut vähintään etenemismahdollisuudet, ellei koko virkaa. Yhteinen salaisuus oli liimannut koko yksikön tiiviisti yhteen ja varmistanut jokaisen täydellisen lojaalisuuden.”
Aarnion rikollinen ura ei olisi siis ollut mahdollinen ilman hänen lojaaleja alaisiaan. Aarnion toimiin liittyvän rikostutkinnan edistyessä luottamuspula laajeni koskemaan myös Aarnion alaisia, joista valtaosa pysyi hiljaa tutkinnan yhteydessä taikka tuki Aarnion tarinaa, jopa oikeudessa asti. Tyypillisesti tilanteessa, jossa organisaation sisältä on paljastunut rikollinen, työtovereiden mieleen alkaa myöhemmin palautua outoja sattumuksia. Sattumuksia, joiden merkitystä he eivät aiemmin ymmärtäneet, mutta ison kuvan paljastuttua palaset loksahtavat kohdalleen. Näin ei käynyt Aarnion alaisten kohdalla. Laaja osa hänen entisistä kollegoistaan vaikeni tutkinnan yhteydessä ja yritti jopa vaikeuttaa sen kulkua.
Passin ja Reinbothin mukaan Aarnion taktiikkaan kuului pitää osa tukijoista tiukasti ulkokehällä. Heillä ei ollut lupaa kysyä sisäpiirin asioista. Sisäpiiri puolestaan koostui uskotuista miehistä, joita Aarnio palkitsi ylityö- ja haittakorvauksilla. Korvaukset nostivat palkkaa kymmenillä tuhansilla euroilla vuodessa. Kulttuuria kuvaavat muun muassa seuraavat otteet Keisari Aarnio -kirjasta:
Huumepoliisissa laittomat menettelytavat olivat sääntö, eivät poikkeus: ”En tiedä, kuka sieltä selviäisi puhtain paperein. Ehkä yksikön naiset.”
Yksikössä suhtauduttiin lakiin, asetuksiin ja määräyksiin ikään kuin ne olisivat olleet suosituksia. Niitä ei tarvinnut noudattaa, jos uskoi tietävänsä paremmin, miten asiat pitää hoitaa.
Miten tällainen kulttuuri oli päässyt syntymään? Passin ja Reinbothin mukaan poliisiorganisaatio oli tehnyt Aarnion kanssa kohtalokkaan virheen: se keskittyi vuosikymmenten ajan ruokkimaan Aarnion häikäilemättömiä piirteitä sen sijaan, että olisi asettanut niille rajat. Uran alkuajoista lähtien Aarniolle annettiin erivapauksia. Hänen ei esimerkiksi tarvinnut olla läsnä päällystön kursseilla kuten muiden. Sama omien polkujen kulkeminen sai jatkua huumepoliisissa. Erivapaudet viestittivät Aarniolle, etteivät säännöt koskeneet häntä.
Sokea luottamus ja olematon valvonta mahdollistivat Aarnion touhut
Ensimmäisen virkarikostutkinnan jälkeen huumepoliisin toiminnan valvonta ei suinkaan lisääntynyt, vaan rikosepäilyjen kuihtuminen romahdutti vähäisenkin valvonnan. Entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero myönsi syksyllä 2016, että ensimmäisen virkarikostutkinnan ”nollatulos” vaikutti siihen, ettei valvontaa pidetty tarpeellisena lisätä. Hänen mukaansa rakenteet olivat kunnossa, joten normaali valvonta katsottiin riittäväksi. Myös Helsingin poliisipäällikkö Lasse Aapio totesi kesällä 2016, ettei valvonta ainakaan kiristynyt.
Useiden lähteiden mukaan Aarnio ohitti usein esimiehensä ja asioi suoraan poliisikomentaja Jukka Riikosen luona. Aarnion toimintaan oli vaikea puuttua, kun Riikonen viestitti, että kaikki menee hyvin. Riikosen varaukseton luottamus Aarniota kohtaan herätti ihmetystä. Kun syyskuussa 2013 tuli tieto Aarnioon kohdistuvasta uudesta virkarikostutkinnasta, Riikonen kiiruhti ilmoittamaan julkisesti luottavansa Aarnioon täysin. Riikosta arvosteltiin siitä, että hän valvonnan sijasta keskittyi luomaan rentoja kaverisuhteita alaistensa kanssa. Hän oli muun muassa säännöllinen vieras huumepoliisin saunailloissa. Viimein vuonna 2016 Riikonen oli valmis myöntämään, että oli luottanut Aarnioon turhan sinisilmäisesti: ”Kyllä minä luotin häneen niin paljon, että nyt yöunetkin ovat välillä menneet.”
Ilmiantajana yksittäinen kansalainen, seksityöntekijä Saara
Aarnioon kohdistuva tutkintavyyhti sai alkunsa seksityöntekijänä toimineen ”Saaran” yhteydenotosta sisäministeriöön vuonna 2013. Tutkinta alkoi, kun tämä yksittäinen kansalainen oli kertonut 15 vuotta kestäneestä suhteestaan Jari Aarnioon sellaisille poliisihallinnon ulkopuolisille, jotka ”ymmärsivät ettei kyse ole uskosta ja luottamuksesta, vaan faktojen selvittämisestä”.
Saara oli yrittänyt kertoa tarinansa poliisin ylijohdolle jo kesällä 2011, kun hänen välinsä Aarnioon olivat katkenneet. Hän oli soittanut Poliisihallitukseen ja pyytänyt saada puhua poliisiylijohtajan kanssa. Häntä ei kuitenkaan yhdistetty ylijohtajalle, vaan hän joutui kertomaan asiansa virkailijalle, joka oli todennut Saaralle, että hänen kertomaansa suhtaudutaan hyvin vakavasti. Asiaan ei kuitenkaan koskaan Saaran mukaan palattu. Vuoden kuluttua hän otti yhteyttä sisäministeriöön, minkä jälkeen tutkinta käynnistyi. Tutkinnan aikana Aarnion puolustus pyrki vesittämään Saaran tarinan vetoamalla hänen epäluotettavuuteensa. Saaran kertomusta pidettiin kuitenkin uskottavana ja onkin hyvin todennäköistä, ettei ilman sitä Aarnio olisi koskaan joutunut oikeuden eteen teoistaan.
”Aarnio tulee loppuelämänsä olemaan vakuuttunut siitä, että ettei ole tehnyt mitään väärää. Hän pystyy itselleen perustelemaan, että se on ollut joko oikeutettua tai sitten vika on ollut muualla, systeemi on hyökännyt häntä vastaan tai että muutkin tekee samaa.”
– nimetön lähde
Teksti pohjautuu kirjaan Oikein toimimisen kulttuuri, jossa pääasiallisena lähteenä on käytetty upeaa Minna Passin ja Susanna Reinbothin teosta Keisari Aarnio.
Kiinnostaako hyvän hallinnon kehittäminen?
